Päiväkirja

Pikainen viesti perjantai-iltaan: viime aikojen pääministeri Sipilän sidonnaisuus/julkisuushallinnan kohun paljastaessa yhä uusia tapauksia, joissa Ylen journalistista tehtävää on halveksittu suorastaan poliittisen itsesensuurin piirtein, kaltaiseni masentunut ameebakin ei voinut olla pöyristymättä. Laitoin ystävälliset sähköpostit niin Sipilälle kuin Ylen hallintoneuvoston jäsenille. Juha Sipilä sekä Ylen vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen eivät vaikuta päteviltä tehtäviinsä, ainakin heidän toimiaan tulisi tarkastella huolellisesti.

Tuskin huomattavakaan määrä yhteydenottoja asiaan vaikuttaa mutta pakko oli ilmaista mielipiteeni ja huoleni tapahtuneeseen.

Olen aina pitänyt tästä Nick Caven ja PJ Harveyn duettobiisistä sekä siitä tehdystä sensuellista musiikkivideosta. Olkaa hyvät, murhaballadi näin keskellä yötä, kun pitäisi jo olla nukkumassa:

http://youtu.be/uHdNCHomHlU

Tuijottelin aikalailla kannettavani näyttöä myös viikonloppuna.

Kumppanini lähti sunnuntaina töiden jälkeen ajamaan kotipaikkakunnalleen, jotta pystyi juhlistamaan hurjan tunnin verran isänpäivää isänsä kanssa ennen kuin tämä meni nukkumaan. Hän yöpyi kotitilallaan ja ajoi aamusta taas kolmen tunnin matkan tänne pääkaupunkiseudulle ja suoraan töihin.

Minulla oli siis periaatteessa koko sunnuntaipäivä omaa aikaa. En käyttänyt sitä mitenkään erityisen hyödyllisesti vaan katselin erästä lapsuudessani tv:ssä pyörinyttä ja silloin siitä kovasti pitänyttä sarjaa Ylen Areenalta. Emilie eli Les Filles de Caleb oli edelleen mieleeni, vaikka aika näkyykin siinä jossain määrin. Pidin sitten suorastaan puolimaraton-, ellen jopa maratonkatselurupeaman sunnuntain aikana.

MunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittuaMunpitäärauhoittua...

Aivot. Ylikuormittuneet. Järki älä jätä. Eläin ihmisen vaatteissa - rauhoitu. Paikka!

Olisi varmaan paljon kirjoitettavaa omastakin elämästäni mutta mainitsenpahan vain mainion sarjan, jota en ole muistanut mainostaa. Orphan Black vielä viimeistä päivää Ylen Areenassa.

Kaikkeen sitä suostuu aviopuolisonsa pyynnöstä. Eilen vedin hänen kanssaan keikan erään hänen tuttunsa asuntoyhtiön puutarhajuhlissa. Muutama sketsi. Tarkoitus oli myös improta ja vetää ehkä näytelmällinen leikki lapsille mutta porukan aikataulu oli jo kaksi tuntia myöhässä ja meillä kiire, joten vedimme vain ne sketsit. Mutta flunssatoipilaana ei ollut kauhean kiva seisoskella ja odotella kahta tuntia, äänikin meinasi mennä jo ennen esiintymistä.

Alunperin kumppanini oli saanut sinne juhliin improryhmän, jonka jäsenet yksi kerrallaan peruuttivat. Minua pyydettiin hätäavuksi päivää ennen. Ihan mielenkiintoinen rasti ihmiselle, joka ei ole näytellyt. Aika nopealla aikataululla... Ihan ok se kai meni mutta kumppanini on saanut kuulla muutaman kerran tällaisten vaatimusten esittämisestä.

Pohdinnat oman itsen suhteen jatkuvat. Luvassa siis aimo annos kyökkipsykologiaa ennen kuin pääsen käsittelemään näitä asioita jonkun ammattilaisen kanssa.

Tänään mieleeni pätkähti eräs mahdollinen syy kokemaani luottamuspulaan sekä kontrollihaluun. Sairastin lapsena erästä lasten pitkäaikaistautia noin viiden vuoden ajan - kolmevuotiaasta kahdeksanvuotiaaksi asti. Totuin olemaan pitkiäkin aikoja sairaalassa, monesti myös yksin erossa muusta perheestäni. Olin erilaisten testien ja toimenpiteiden kohteena. Pienenä en ole välttämättä tajunnut, että nämä vieraat aikuiset ympärilläni satuttavat minua saadakseen minut terveeksi, olen ehkä tajunnut vain kivun ja alistettuna, muiden tekemisen kohteena olemisen. Muistikuvani noilta vuosilta ovat hatarat, enimmäkseen muistan vain kivoja asioita. Mutta ensimmäisen kerran saadessani masennusdiagnoosin opiskeluvuosieni alussa, terapeuttini tuumi näiden kokemusten olevan merkittävä psyykettäni muokannut tekijä. Kontrollihaluni, tarpeeni saada kaikki elämässäni pysymään tarkasti omissa ohjaimissani olisi vastareaktio avuttomana lapsena koettuun. Psyykkisen kokonaisrakenteeni muodostumisen kriittisillä hetkillä koin, ettei minulla ole mitään valtaa oman ruumiini suhteen - sen rajoja ja henkilökohtaista määräämisoikeuttani ylitettiin jatkuvasti minulta lupaa kysymättä. Vieläpä kipua tuottaen. Tuo terapeutti arveli, että tämä oli myös tekijänä syömisongelmieni taustalla. Tarve saada itse pitää tarkka kontrolli omasta kehostani, omasta elämästäni - kun ympärillä kaikki on kotrolloimatonta.

Ehkä nämä kokemukset ovat osaltaan olleet vaikuttamassa luottamusongelmieni syntyyn. Koen perustavaa luottamuspulaa muita ihmisiä, myös läheisiäni kohtaan. Äitikin "antoi sen kaiken tapahtua minulle", eikä ollut aina suojaamassa ja tukemassa. Muut ihmiset vain satuttavat minua, etenkin jos pääsevät lähelle... Minun täytyy satuttaa heitä ensin, minun täytyy olla pomo - säilyttää täydellinen kontrolli. Jotenkin tuo ajatusketju vaikuttaisi ihan toimivalta. Ehkäpä lapsuusajan sairauteni yhdistettynä myöhempien vuosien koulukiusaamiseen on tehnyt minusta tällaisen. Yhtenä seurauksena heikkouksiensa myöntämisen pelko. Mikäli ihmiset saavat tietää heikkouteni, he käyttävät sitä vain hyväkseen saadakseen minut oman kontrollinsa alle. Muistan, kuinka pitkään pidin kaiken vain sisälläni, en uskaltanut paljastaa itseäni muille. Vedin tietynlaista vahvan roolia. Ei se siltä varmaan ole näyttänyt kaikkien mielestä. Ehkä epäonnistumiset opinnoissa ja masennus, se etten saanut luotua elämästäni kiiltokuvamaisen onnistunutta ja menestynyttä - etenkin yleisesti arvostetuilla mittareilla laskettuna, ovat olleet niin musertavia myös edellä mainittujen seikkojen valossa. En ole pystynyt luottamaan siihen, että minua rakastetaan kokonaisena, omana itsenäni heikkouksieni kanssa. Että riitän tällaisena kuin olen.

Onneksi elämääni on siunaantunut tällaisia ihmisiä. Jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Ilman heitä en olisi varmaan itse päässyt tälle tielle, valoon. Ainakin siinä olisi voinut kestää kauan. Tai olisin hävinnyt kokonaan pimeän puolelle.

Kiitos rakkailleni.

EDIT. Elämäni aikana on tullut vastaan myös niitä ihmisiä, jotka ovat horjuttaneet lisää luottamustani ihmisiin. Tämä on varmaan vain vahvistanut luottamuspulaani sekä eristänyt psyykkisesti. Näitä kiviä olen sitten kantanut mukanani edelleen.

Oikeasti pitää ottaa pää pois sieltä, minne aurinko ei paista. Ymmärtää, miten etuoikeutettu on, kun voi marinoitua näissä päänsisäisissä liemissä sen sijaan, että joutuisi laittamaan kaiken energiansa pelkkään selviytymiseen. Arvostaa sitä, ettei nälkä, väkivalta tai muu sorto vie mahdollisuutta miettiä mitään muuta kuin selviytymistä päivästä toiseen. Oma kokemukseni masennuksen ja vähien tulojen kanssa auttaa edes jollain tasolla arvostamaan tavallisen ja turvallisen elämän mahdollisuutta, vaikka länsimaalaisena ja valkoihoisena en pystykään täysin käsittämään osalleni langettua onnenkantamoista. Enkä nyt todellakaan viittaa tällä "On lottovoitto syntyä Suomeen"-myyttiin tai yritä olla kulttuuri-imperialisti, joka uhriuttaa länsimaiden ulkopuolella olevat pelkiksi selviytyjiksi ja jättää mainitsematta täällä olevat ongelmat. "Täällä" ja "muualla" ovat nekin yhä konstikkaampia määritellä nykyisessä globalisoituneessa, yhä tiiviimmin verkottuneessa maailmassa, missä markkinakapitalismi kärkijoukossa yhtenäistää ja sortaa ihmisiä erilailla ja eri asteisesti lokaaleissa ympäristöissä ja tilanteissa. Ilmastopakolaisuus, taloudellinen pakko ja yleensä ihmisten liikkuvuus ovat myös jo sekoittaneet ja tulevat varmasti vielä jatkossa enemmän sekoittamaan "meitä" ja "muita".

Mut jotain tarttis tehdä. Ehkä ainakin ymmärtää se, että markkinakapitalismi ei ole olio, vaan ihmisiä, jotka tätä ideologiaa tekevät todeksi.

Tämä on taas niitä viikonloppuja, kun ajatusten virtaaminen poloisessa pienessä päässäni on lähes tauotonta. Ainahan sitä ajatustenvirtaa vyöryy mutta tulvavesi on tällä erää taas huipussaan.

Jonkinlainen retrospektiivi lähimenneisyydestä sekä oman luonteensa ja tapojensa päivittäminen - no okei, itsensä tutkiskelu olisi paikallaan. Virikkeitä oman itsensä paikantamiseen tässä ajassa ja maailman hetkellä on kuluvana viikonloppuna riittänyt.

Viikonloppu meni varsin mukavasti, vaikka sen aloitus oli päinvastainen. Sai miettimään parisuhteen/avioliiton velvollisuuksia ja vastuuta toisen ihmisen luottamuksen kohteena olemisessa. Omaa vastuutaan elämänsä tärkeiden ihmisten hyvinvoinnista.

Mietin jälleen kerran myös oman luonteeni hallitsevia piirteitä. Kaverini totesi ohimennen keskustelussa toisen kaverinsa siskon luonteesta jotain, joka herätti tunnistuksen kipinän. Tämä henkilö menee raiteiltaan/suuttuu/hermostuu, mikäli jokin asia ei mene hänen ajatustensa mukaan. Huomaan itsessäni samaa vikaa. Varsinkin ihmissuhteissa se on petollinen piirre yhdistettynä tietynlaiseen kontrollifriikkiyteen. Minulla on taipumusta pomotteluun ainakin joillain elämän osa-alueilla. Haluaisin asioiden menenevän niin kuin juuri MINÄ tahdon ja kuvittelen. Pettymys on suuri,mikäli tämä ei pidä paikkaansa. Olen yrittänyt tietoisesti päästä tästä piirteestä eroon, etenkin arkipäiväisten asioiden suhteen. En ole onneksi liikaa sortunut sellaiseen, että harmistun jonkun toisen tekevän vaikkapa arkiaskareita eri lailla kuin minä, koska VAIN minun tapani tehdä on oikein. Pitäisi iloita siitä, että toinen tekee, väliäkö sillä miten mikäli vain asia tulee hoidetuksi.

Mutta tämän viikonlopun tapahtumat ovat saaneet pohtimaan sitä, että onko tämä päällepäsmäriyden tarve haitallisissa määrin läsnä vielä suuremmissa elämän kysymyksissä ja periaatteissa. Myös tavoissa kohdata toinen ihminen, olla kumppanina?

Kaikki edellä mainittu kulminoituu kysymyksiin seksistä ja parisuhteen säännöistä. Kuinkas muutenkaan(huokaus)...

Kumppanini harrasti seksiä jonkun toisen kanssa tai sitten ei. Joka tapauksessa hän tietoisesti valehteli tai ei kertonut koko totuutta hänen ja tämän toisen osapuolen yhteisestä illanvietosta. Minua ei häiritse sinällään ajatus siitä, että hän olisi ollut jonkun toisen kanssa mutta harhaanjohtaminen ja luottamuksellani leikittely sattui. Olen pariin otteeseen itse ehdottanut, että avioliittomme ei tarvitsisi olla monogaaminen, voisimme olla myös muiden ihmisten kanssa. Periaatteessa en näe syitä "kahlita" ihmisten välisiä kanssakäymisiä ja vuorovaikutuksen muotoja vain sen takia, että jakaa elämänsä kumppanuuden jonkun tietyn ihmisen kanssa. Tämän tietenkin pitäisi olla yhteinen sopimus. Asian pitäisi olla kummallekin osapuolelle mieluinen ja sääntöjen selkeät. Eihän se helppoa olisi. Myös normit ja yleistävät oletukset sekä kuviossa mahdollisesti mukana olevien lasten hyvinvoinnista huoltapitäminen mutkistavat tietenkin asioita.

Meillä ei ole lapsia kuviossa mutta kumppanini on määritellyt itsensä varsin perinteiseksi monogamistiksi. Vaikka itse olisin avoin kokeiluille, en voi pakottaa toista johonkin itselleen epämieluiseen. Enkä voi puolustella käyttäytymistäni vahvalla halulla, jossa on suuntauksia johonkin, mitä en voi puolisoni kanssa toteuttaa näiden viettien ollessa hänelle epämieluisia. Näin ollen haluni alistaa, satuttaakin toisia yhdistettynä haluun olla myös muiden kuin kumppanini kanssa on tuhoontuomittu avioliitossani. Tiesin millainen kumppanini on ja päätin jakaa elämäni silti hänen kanssaan, hänen periaatteitaan ja mieltymyksiään kunnioittaen.

Harmi, että en ole koko suhteemme ajan osannut kunnioittaa tarpeeksi kumppaniani, olla hänen luottamuksensa arvoinen. Minulla oli suhde. En kadu tätä suhdetta, se antoi paljon ja sain siinä niitä asioita, joita en puolisoni kanssa saa. Kadun todella paljon pettämistä, valehteluani, epärehellisyyttäni ja suurta riskiä satuttaa pahasti minulle tärkeitä ihmisiä, mikäli he saisivat suhteesta jokin päivä tietää. Juuri tämä on se syy, miksi en ole kertonut asiasta kumppanilleni: tiedän hänen loukkaantuvan ja tuntevan suurta riittämättömyyttä( hän saa sitä aivan varmasti tarpeeksi oman isänsä suunnasta). Kertomalla ehkä helpottaisin vain omaa syyllisyyden taakkaani mutta tekisin kumppanini elämästä kurjempaa. Helpointahan olisi, jos en olisi pettänyt mutta asioiden ollessa näin on mietittävä seuraamuksia. En voi puolustella tekoani omilla tarpeillani, olla itsekäs minä-ihminen, jonka halut ovat tärkeämpiä kuin toisen, toisen hyvinvoinnista ja tunteista välittäminen.

Olenko kuitenkin luulemaani vielä enemmän sellainen itsekäs pettäjäpaska? Käyttäytymismalli, jota halveksun. Miksi omien tarpeideni tulisi olla painavampia kuin toisten? Liittyykö tähän haitalliseen ajatustapaan, että saadessani tietää kumppanini mahdollisesti pettäneen, olin loukatun oloni lisäksi ennen kaikkea tyytyväinen..? Tyytyväinen siitä, etten vain minä ole epätäydellinen ihminen ja kumppani. Tyytyväinen myös siitä, että kumppanini ei olekaan niin yksioikoisesti yksiavioinen. Että saisin hyvän perusteen keskustella uudestaan suhteemme avaamisesta. Ja jällen kerran, pääsisin toteuttamaan niitä omia halujani.

Onko tämä mieleni sisäistä likapyykkiä? Olenko oikeasti näin huono ihminen? Kuinka tulen paremmaksi?

EDIT. Pitäsi myös olla vähemmän ehdoton. Etteivät asiat näyttäisi vain mustilta ja valkoisilta. Elämä ei ole joko tai. Ja tähän liittyen hyväksyä itsensä ja muiden puutteet.

EDIT2. Tärkeintä tällä hetkellä olisi varmasti oman kumppaninsa kanssa eläminen tätä arvostaen ja kunnioittaen. Keskittyminen siihen meidän väliseemme yhteyteen. Panostaa kommunikaatioon ja pyrkiä olemaan hyvä ihminen toiselle. Antaessaan saa ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Unohtaa tämä haitallinen minäminäminä-ajattelu. Paneutua enemmän toisen tarpeisiin. Ja olla unohtamatta itseään. Olla tekemättä mitään omasta syyllisyydentunnosta, vaan toisen huomioimisesta sen ilonsa saaden. Ehkä minunkin tarpeeni tulevat niin tyydytetyiksi tai ne menettävät merkityksensä, kun saan tyydytystä muista asioista. Miksi sotkea kuvioon muita ihmisiä tai kumppania kummastuttavia seksuaalisuuden ilmentymiä? Olla läsnä tässä avioliitossa, tälle ihmiselle. Ehkä kumppanuutemme säröt ja konfliktit, vastakohtaisuudet, kohtaamattomuudet ovat se perustava syy sille, että kaipaamme muuta/muita? Yritämme paeta arjen ja avioliittomme ongelmakohtia johonkin muuhun. Käytämme jopa toisia ihmisiä hyväksemme pitäen heitä vain välineinä, keinoina oman olomme paremmaksi saamiseen. Pitää kunnioittaa toisia ihmisiä. Pitää kunnioittaa kumppaniaan. Ja kunnioittaa myös itseään omine puutteineen ja virheineen. Pyrkiä paremmaksi ihmiseksi. Tehdä muille hyvää. Vaatia, että oma kumppani kunnioittaa myös minua ja toiveitani. Tästä on hyvä jatkaa.

Siirryin rakkaan ystäväni kehotuksesta Livejournalista tänne. Tuskin kovi moni suomenkielisiä tekstejä lukee mutta en aio yrittää vääntää englantia. Ainakaan näillä näkymin.

Harmi, kun en osaa liittää kuvia. Joku oli tehnyt toisesta meidän talomme hissistä photoboothin. Peiliin oli kiinnitetty puhekupla "Heya good-looking! Watcha cooking?" ja pusuhuulet, viikset sekä silinteri. Hauska idea. Juuri viime postauksessa kirjoitinkin, että taloni hississä ihmiset saattavat jopa puhua toisilleen. On mua pyydetty jatkoillekin samaisessa hississä, en tosin mennyt.